Kun huomenna on pyhä

Ajelin perjantaina töistä kotiin. Takana oli vauhdikas viikko ja minua väsytti fyysisesti ja henkisesti. Samalla huomasin kelaavani mielessä, mitä kaikkea pitääkään ehtiä tehdä viikonloppuna.

Lista oli pitkä: kodin perusteellinen siivous, pyykkihuoltoa, omenoiden poimimista, viikon ruokaostokset, tyttöjen kuljetukset ratsastustunnille, lämmitysöljyn tilaaminen, opiskelutehtävän tekeminen... Listalle kertyi myös sellaisia juttuja, joita haluan tehdä viikonloppuna, kuten sämpylöiden leipominen ja pitkä juoksulenkki sekä puolukan poimintaa. Vaatekaappikin olisi hyvä käydä läpi ja siirtää kesävaatteet säilytykseen.
Alkava viikonloppu tuntui raskaalta jo ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa.

Lauantaina aamulla touhusin siivouksen alulle ja vein tytöt tallille. Samalla reissulla satuin juttusille touhukkaan ja iloisen seniorikansalaisen kanssa. Hänellä oli sadonkorjuukausi kiivaimmillaan menossa, kasvimaalla oli nostettavana yhtä ja toista, mansikkamaata kunnostettavana ja kellarin siivouskin suunnitteilla. Hän totesi siinä jutellessamme, että "tänään nostetaan perunaa, mutta sittenhän tuleekin pyhä, niin loput hommat jää maanantaihin."

Mietin hänen kommenttiaan pitkin päivää. Mikä suuri viisaus onkaan siinä, että sunnuntai on oikeasti pyhäpäivä, jolloin levätään töistä! Minua vanhempi sukupolvi vielä sen osaa - minulla ja ehkä muillakin ikätovereillani tuntuu olevan taipumus täyttää viikonlopun lepopäivätkin kauhealla touhuamisella. Siinä käy helposti niin, ettei jää aikaa sellaisella lepäämiselle, joka oikeasti auttaa jaksamaan taas seuraavan työviikon.

Tein viikonlopun työlistalleni muutoksia. Koti on siivottu ja ruokaa hankittu. Omenoitakin ehdin poimia ja leipoa ne sämpylät. Mutta lisäsin listaan päiväunet ja pudotin osan tehtävistä kokonaan pois. Näillä eväillä lähdetään huomenna maanantaina kohti uutta, tehokasta työviikkoa.

Aamukahvikeskustelu

Joskus aamukahvin ääressä höpistään niitä näitä. Joskus taas käydään sellaisia keskusteluja, että jää itsellekin koko päiväksi hyvä mieli.

Tänään aamukahvin aikaan työhuoneeni ovelle tuli työkaveri, kohtuullisen kokoisen organisaation vetäjä. Kysyi onko hetki aikaa. Hän halusi pallotella ajatuksiaan, saada tukea ja neuvoja viestintään.
Hän koki, että palaverikäytännöt ovat hyvällä mallilla, mutta silti asiat eivät välttämättä kaikin paikoin etene toivotulla tavalla. Hän halusi saada asiat rullaamaan  ilman turhaa paimentamista ja vahtimista. Keskustelimme pitkään ja mietimme näkökulmia puolin ja toisin. Mietimme mitä hän itse voisi tehdä ja miten tukea organisaationsa esimiehiä heidän työssään.

Keskustelun loppupuolella kysyin, miten minä voisin auttaa häntä eteenpäin asiassa. Hänen silmänsä kirkastuivat: "Sinähän autoit jo!" Iltapäivällä sain vielä sähköpostiviestin, jossa hän kiitti saamistaan ideoista ja innostuksesta. Hän oli pohtinut asioita eteenpäin ja löytänyt konkreettisia käytännön toimintatapoja, joilla viedä asioita haluamaansa suuntaan.

Minulle tämä keskustelu tarjosi oivalluksen: kaikkei palkitsevin työn tekeminen ei välttämättä ole sellaista konkreettista puurtamista, josta jää tuotos; powerpoint-show, juttu intranetin uutisvirtaan, henkilöstölehti, sähköpostikirjeenvaihtoa, muistioita tms. Joskus parasta ja tuottavinta työntekoa onkin hyvä keskustelu, johon molemmat osapuolet paneutuvat ja jonka seurauksena kumpikin oivaltaa jotain uutta.